”Kuinka moni tuntee ja myöntää olevansa nörtti”, kuuluu luennoitsijan kysymys kurssin aloituskerralla. Istun eturivissä ja kuulen, kuinka koko ryhmä tuntuu nostavan kätensä ilmaan selkäni takana. Myös vieressä istuvat ystävät viittaavat, puhumattakaan kurssin luennoitsijoista, jotka huitovat ilmaa kaksin käsin. (The force is strong with you guys.)
Minä en nosta kättäni.
”Olenko minä sitten nörtti vai en, ja miksi en ylipäätään viitannut?” pohdin luennon jälkeen. Tosinörtti tuskin epäröisi saman kysymyksen äärellä, mistä osoituksena luennollakin nähty käsimeri, joten nörttiyteni lienee vielä hyvin alkutekijöissään. Toisin sanoen: tunsin, ettei minulla ole vielä oikeutta kutsua itseäni nörtiksi. Minä en nimittäin tiedä nörttiydestä ja nörttikulttuurista paljoakaan, ja monet “oikeat nörtit” pitävät minua varmasti tyypillisenä Marvelin elokuvien myötä komeista supersankareista innostuneena keltanokka-pyrkyrinä (Not true by the way! Vaikka Ironman, Thor, Kapu...<3). En siis lue juurikaan sarjakuvia, cossaus ei ole minun juttuni, video-, rooli-, lauta-, tietokone(ym.)pelien maailman on melko vieras ja koodaus täyttä hepreaa. En tiedä Star Wars -elokuvien alkuperäisiä ilmestymispäivämääriä, George Lucasin kengännumeroa tai Mark Hamillin lempijäätelöä.
Miksi ihmeessä sitten vien joltain tosinörtiltä paikan kurssilla, jonka aiheet ovat itselleni jokseenkin uusia? Koska, kuten sanottua, nörttiys on nyt kuuminta hottia, se on coolia ja se kiinnostaa! Haluan siis tietää lisää tästä kulttuurista, joka saa ihmiset omistautumaan niin täydellisesti, että nörttiydestä tulee elämäntapa - eikä ole varmasti pahitteeksi oppia ymmärtämään ilmiöitä, jotka ovat vahvasti läsnä monen tulevan oppilaani elämässä. Onneksi kyseessä ei myöskään ole Nörttikulttuurin kurssi nörteille, eikä syntyperäinen nörttiys näyttänyt sisältyvän kurssin suoritusvaatimuksiin. Ja hei, vaikka vahvempieni seurassa aloinkin epäillä omaa nörtti-identiteettiäni, en minäkään ihan toivoton ole: Harry Potter, Lord of the Rings, Game of Thrones, Nolanin Batmanit (+Interstellar & Inception), MCU:n leffat ja monet, monet, MONET muut kirjat, leffat ja sarjat ovat parasta ikinä!
Oman nörtti-identiteettikriisini myötä aloin kuitenkin pohtia asiaa laajemmin: kuka nykypäivänä oikein on tai saa olla nörtti? Ero ns. alkuperäisen tosinörtin ja nykynörtin välillä on suuri, vaikka stereotypiat hintelistä, silmälasipäisistä ja finninaamaisista pojista istuvat tiukassa. ”Nörtti” on ollut pitkään suoranainen vastakohta ”tavalliselle” tai ”normaalille”, mutta nörtin nykymerkitys alkaa haarautua jo melko kauas sanakirjojen stigmatisoivista ”nössö”, ”friikki” ja ”sosiaalisesti eristäytynyt” -määritelmistä. Itse asiassa nörtin määritelmä tuntuu nykyään kääntyneen aivan ylösalaisin, sillä enää nörttiys ei ole stigma vaan enemmänkin arvonimi, jota kannetaan leuka pystyssä. Omaa nörttitietoutta tuodaan nykyään ylpeästi esille (mikä herättää lievää kateutta meissä aloittelijoissa…), ja tämä onkin varsin ymmärrettävää, sillä onhan nörttiyden arvonimestä nykyään taistelemassa huomattavan suuri joukko monenkirjavaa sakkia. ”Mikään ei ole niin kuin ennen”, huokailevat tiensä tuskallisesti huipulle raivanneet alkuperäisnörtit, jotka ovat joutuneet sietämään nörtittelyä aivan eri merkityksessä. Nykyään nörttiydestä on tullut vapaaehtoinen vastakulttuuri, joten ei ihme, että reviiristä aletaan olla tarkkoja.
Suurin tekijä nörttikulttuurin muutokseen lienee siis ympäröivän yhteiskunnan suhtautuminen nörtteihin ja nörttikulttuurin ilmiöihin: 2000-luvulla jokainen nimittäin fanittaa jotakin, ja fanius ja nörttiys tuntuvat olevan ikään kuin sisarilmiöitä, jotka kietoutuvat toisiinsa. Kuten luennoillakin olemme puhuneet, nörttiys on nyt pinnalla ja siirtymässä yhä enenevissä määrin osaksi valtavirtaa - keskelle ihan tavallisten mattien ja liisojen arkea. Suurena tekijänä tässä valtavirtaistumisessa lienee elokuvateollisuus, joka on onnistunut luomaan äärimmäisen menestyneitä filmatisointieja ns. nörttigenren kirjoista ja sarjakuvista: nimittäin fantasiasta ja scifistä. Muun muassa Harry Potterin, Sormusten Herran, valitettavasti Twilightin, Hunger Gamesin ja MCU:n elokuvien (uranuurtajana Ironman (<3)) myötä nämä genret ovat ponnahtaneet räjähdysmäisesti ihmisten tietoisuuteen ja samalla entistä suuremman fanituksen kohteiksi. Nörttien alueelle tullaan siis ryminällä, ja heille suorastaan pyhien teosten hahmot ovat joutuneet valkokankaalta yhä useamman ihailijan hampaisiin. Samoja teoksia ja tarinoita kierrätetään ja varioidaan tehokkaasti yhä uusiksi adaptaatioiksi, ja harva elokuvan tai tv-sarjan katsoja tuntee alkuperäisteoksen filmatisoinnin takana. Mutta onko alkuperäisteoksen tunteminen välttämätön edellytys, mikäli mielii osaksi nörttiyhteisöä? Mikä on oikea tapa aloittaa nörtiksi kasvaminen, ja saako supersankarileffoista tykätä ilman, että on lukenut alkuperäisen sarjakuvan?
Perinteisen ideologian mukaan pyhä alkuperäisteos on aina parempi ja eittämättä monipuolisempi kuin esimerkiksi siitä kyhätty elokuvaversio. Ikuisena Potter-fanina ymmärrän tämän ajatusmaailman ja pidän sitä itsekin yllä toitottamalla Harry Potter -kirjojen ylemmyyttä elokuviin verrattuna. Olen houkutellut (lue: uhkaillut ja kiristänyt) monia ystäviäni ”Oikeiden Pottereiden” pariin (tietenkin alkuperäiskielellä, vaikka kunnia myös loistaville suomennoksille) ja tyrmistynyt, kun kirjat eivät olekaan välttämättä vieneet mennessään. Jos katsomme Potter-elokuvia yhdessä ystävieni kanssa, kommentoin joka väliin ärsyttävästi ”Kirjoissa tää menee oikeesti niin että...”
Olen ihmetellyt kurssin edetessä sitä, miksi eronteko on nörttikulttuurissa niin keskeinen tekijä. Nörtit sitoutuvat palavan intohimoisesti fandomeihinsa ja toimivat niiden sisällä tiukkoina portinvartijoina ja tuomareina: täytyy fanittaa oikein ja oikeaa versiota sekä olla ehdottoman uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja sen yksityiskohdille. Miksi pitää erotella ja jaotella? Miksi me-ne -vastakkainasettelu liittyy väkisin niin vahvasti tähänkin kulttuuriin, jonka pitäisi perustua hauskaan harrastamiseen sekä positiiviseen ihailuun ja fanittamiseen? Mitä väliä sillä on, etten ole lukenut Deadpoolia tai muita Marvelin sarjakuvia, kun elokuvat ovat niin mahtavia? Harry Potterin kohdalla pilkka kalahtaa siis kuitenkin omaan nilkkaan, ja huomaan ihmetelleeni asioita, joita toistan ja pidän yllä itsekin. Mutta tekeekö se minusta yhtään parempaa tai oikeampaa Potter-fania, vaikka huokailen ja pyörittelen silmiäni teatraalisesti poikaystäväni (jälleen kerran) tyssänneelle Viisasten kiven lukemiselle? Mikä oikeus minulla on määritellä hänen elokuviin perustuva fanituksensa jotenkin toissijaiseksi?
Ollakseni aivan rehellinen, tieni potterholistiksi alkoi nimenomaan elokuvien kautta. Ehdin odotella ja katsoa elokuvat Azkabanin vankiin asti ennen kuin kiinnostuin tarinasta niin paljon, että siirryin kirjojen pariin. Puolustukseni haluan sanoa, että vaikka monet moittivat Viisasten kiven alkua tylsäksi, minulle se oli rakkautta ensisivulta. Potter-faniksi solahtaminen oli oikeastaan liiankin helppoa, sillä tuskallisen seuraavan osan odotuksen pariin jouduin vasta Feeniksin killan jälkeen. Ehdin siis kokea vaivaiset kaksi tosifanien yöjonotusta. Säälittävää.
Joka tapauksessa yritän näillä ristiriitaisen (itse)ironisilla ajatuksilla sanoa, ettei nörttiyden ja/tai faniuden taipaleella ja muodostumisella pitäisi olla niin suurta merkitystä kuin sillä kenties nyt on. Eikö jokainen saa fanittaa hyvillä mielin juuri haluamaansa adaptaatiota ja osallistua fandomin toimintaan itselleen sopivalla intensiteetillä olematta sen huonompi tai vääräuskoisempi fani kuin kukaan muukaan? Ongelmana tässä liberaalissa ajattelussa on kuitenkin se, että nörtti- ja fanikulttuuri nyt sattuu menemään enemmän tai vähemmän (eli enemmän) tunteisiin. Kun koko toiminta perustuu sydänverta vuodattavalle omistautumiselle, on fanien yhteentörmäyksiltä lähes mahdoton välttyä. Affektiivisuus on siis merkittävä osa sekä nörtti- että fanikulttuuria - niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka vahvat tunteet johtavat usein väistämättä ainakin jonkinlaiseen erontekoon, ovat ne ennen kaikkea yhdistävä tekijä: huomionarvoista on siis se, että vaikka voimakas affektiivisuus aiheuttaakin ajoittain kuohuntaa, se on myös koko nörttiyden ja faniuden alkuvoima, joka myös pitää niitä yllä.
Tämän pohdiskelun päätteeksi voin kai todeta, että kyllä minussa kuitenkin on tarpeeksi nörttiä viittaamaan, joten teen sen nyt jälkikäteen virtuaalisesti: kyllä, myönnän ja ennen kaikkea tunnen olevani nörtti!
Suurin osa teistä muista kurssilaisista viittasi ensimmäisellä luennolla empimättä, joten minua kiinnostaisi kuulla teidän ajatuksianne nykynörteistä ja nörttiyden määrittelystä. Miten te koette nörttikulttuurin valtavirtaistumisen? Käykö nörtin reviiri ahtaaksi vai onko räjähdysmäisesti lisääntynyt materiaali (viittaan mm. jatkuvalla syötöllä ilmestyviin elokuviin) mannaa myös alkuperäisnörtille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti